Hyytelöiden aatelia - punaherukkahyytelö

Pääsin viime viikolla poimimaan osittain vielä kypsymättömiä punaherukoita, jotka ovat täydellisiä hyytelön tekemiseen. Lastasin neljän litran kattilan täyteen huuhdottuja herukkaterttuja, kaadoin pohjalle kolme desiä vettä ja keitin parikymmentä minuuttia, kunnes herukat olivat vaalenneet.  Valutin herukat varsin vanhanaikaisella - erittäin hyväksi havaitulla - tavalla sideharson ja ylösalaisin käännetyn tuolin avulla.

Tuoli, neljä kumilenkkiä ja sideharsoa - kas siinä oiva siivilä

Kirpeää mehua herui litran verran. Sekoitin mehun joukkoon kaksi pakettia hillo-marmeladisokeria, puolikkaan vaniljatangon, kuumensin hitaasti kiehuvaksi, keitin kymmenen minuuttia, kuorin vaahdon (ja vaniljatangon) pois ja kauhoin upeanpunaisen herkun kuumennettuihin purkkeihin.

Valmistin yhden satsin myös ilman vaniljatankoa. Vaniljalla maustettu hyytelö on aivan ihanaa vaikkapa jäätelön kera tai paahtoleivälle sipaistuna, perusversio taas sopii erinomaisesti liharuokien kanssa. Hillo-marmeladisokerilla tehdystä hyytelöstä tulee juuri oikeanlaista, lohkeavaa hyytelöä.

Pienen määrän makeuttamatonta mehua pakastin sellaisenaan. Siitä aion talvella tehdä vispipuuroa tai jotakin muuta herkkua, joka hetkeksi palauttaa ajatukset elokuun lämpimiin mutta jo pimeneviin iltoihin.

More is more

Juuri vedin uunista suorastaan megalomaanisen pizzan, jossa enemmän on tosiaankin enemmän. Pohjalla on Muttin tomaattimurskasta ja -pyreestä sekä valkosipulista keitetty kastike, jonka maustoin suola-, sokeri- ja mustapippuriripauksella. Turhaan ei Muttia ole ylistetty; jo pelkkä tomaattimurskan värikin on heleydessään aivan toista kuin muutamat halpisversiot. Päälle kasasin palvikinkkua, salamia, paprikaa, herkkusieniä, sipulia ja ananasta... Noh, kerrankos sitä pizzalla herkuttelee ja kun sen tekee, niin tekee sitten kunnolla :)

Olin jostain lukenut, että pizza kannattaa paistaa esikuumennetun uunipellin päällä. Niinpä tyrkkäsin pellin ensin kylmään uuniin ja vasta sitten napsautin lämmön 225 asteeseen. Ja homma tosiaan toimi - pullistuneita reunapaloja lukuunottamatta pohjasta tuli ohut ja rapea. Ainoa hankaluus oli siinä vaiheessa, kun tuhti pizza leivinpapereineen piti vetää tulikuumalle pellille. Siinä puuhassa olisi ollut toinenkin käsipari tarpeen.

Kalorimäärää voi vain arvailla

Päivän jälkiruoka onkin huomattavasti kevyempää sorttia: kuohuviininjämistä hyytelösokerin kanssa kiehautettu hyytelö, johon on upotettu pakastimesta löytyneet viimeiset vadelmat sekä muutama uuden sadon mansikka.

Kyllä näillä eväillä kelpaa kesälauantaita viettää. Ja sunnuntaitakin, eipä tuo pellillinen ihan yhdellä istumalla lopu ;)

Mustikkaa metsän täydeltä

Metsään jos haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt - mustikkaa on nimittäin määrättömät määrät. En itse ole mikään himopoimija; pari litraa riittää eli sen verran, että saa muutaman piirakan tehtyä.

Viikko sitten poimin litran Vuosaaresta kanttarelleja etsiessäni. Onneksi oli mukana rasia marjoille, sillä sienikassille ei ollut käyttöä. Viikon takaiset mustikat jalostuivat parhaalla mahdollisella tavalla eli piirakoiksi pullataikinapohjaan. Tein kaksi piirakkaa yhden ison uunipannun sijaan, jotta pullareunusta riitti useampaan palaan.

Kardemumman ja mustikan liitto lienee solmittu taivaassa

Tämänpäiväinen saalis päätyi pakkaseen talven varalle, sillä entistä satoa löytyikin vielä yhden piirakan verran. Nopeatekoinen murupiirakka - vaikka sen kuinka vaniljakastikkeella höystää - ei kuitenkaan ihan vedä vertoja pullapiirakalle. Mutta tokihan tuokin iltakahvin kanssa aika kevyesti upposi :)

Vanilja ja mustikka, aika hyvä yhdistelmä sekin

Metsässä liikkumista varjosti hiukan se tosiseikka, että hirvikärpäset ovat jo vallanneet apajat ainakin Porvoon tienoolla. En voinut kuvitellakaan niitä olevan jo tähän aikaan kesästä, joten ei tullut mieleenkään pukeutua hirvikärpäsanorakkiin. Ilman anorakkia ei metsiin ole enää mitään asiaa.

Annoin sille pikkusormen, se vei koko käden

No niinhän siinä sitten kävi, kuten vähän uumoilinkin: visuaalisen viestinnän kurssi laukaisi pienoisen lumipalloefektin. Essee harjoitustehtävineen meni siis läpi ja nyt odottelen todistusta elämäni ensimmäisestä yliopistosuorituksesta :)

Lumipalloefektin seurauksena olen jo ilmoittautunut Sosiaalisen median, sisältömarkkinoinnin ja hakukoneoptimoinnin paripäiväiselle kursille elokuun alussa mutta syksyllä aloitan opintoja enemmänkin.

Haaga-Helian avoimen ammattikorkeakoulun opintotarjonnasta löytyi nimittäin vaikka mitä mielenkiintoista, joka sopii tämänhetkiseen mielentilaani ja kiinnostuksen kohteisiini. Syksy pyörähtää käyntiin Kilpailustrategioilla, jatkuu Sisällöntuotannolla muuttuvassa mediassa ja huipentuu Mainoskirjoittamiseen. Kuulostaa aika lailla siltä, mitä haluaisin isona tehdä :)

Ennen syksyä teen vielä pienen sivuloikan liikuntaravitsemuksen pariin. Sekään kun ei olisi hullumpi ala ;) Mielenkiinnolla odotan mitä FAF Foundation -koulutus tuo tullessaan ja kasvattaako sekin kunnon & ruokahalun lisäksi myös oppimisen nälkää.

Koska aiemmista opinnoistani on tosiaan vierähtänyt jo useampikin tovi (useampi tovikymmen suorastaan...), olen hiukan ihmeissäni opiskelutekniikoiden kanssa. Pitänee aloittaa nettisurffailu asian tiimoilta ja varmaankin myös kääntyä kirjaston puoleen. Vinkkejä opiskelukäytännöistä otetaan ilolla vastaan!

Kulttuurikävelyllä arabialaisittain & club sandwich ex tempore

Tänään lähdin ilman sen kummempia suunnitelmia kävelylle Arabianrantaan. Tai sen verran toki piti suunnitella, että köröttelin paikalle parinkymmenen minuutin bussimatkan. Hyppäsin pois Kaironkadun pysäkillä ja lähdin vain käveleskelemään sinne minne nenä näytti.

Ja kaikenlaista yllätystä eteen tulikin, kuten mainio nurmikolle levitetty matto, joka oli tehty pienistä kaakeleista/mosaiikeista.

Hetken päästä huomasin ohittavani Kaj Franckin puiston - tämän totesin tosin jälkikäteen, kun retkeltä palattuani googlettelin hakusanalla arabianranta.

Aivan mainion "huoneiston" löysin Tapio Wirkkalan puistosta, tässä yksi huoneista ja sen hellyttävä asukki.

Viimeiseksi eteeni tupsahti juuri tänä keväänä uutisissakin ollut huikea Jukka Hakasen seinämaalaus, muraali.

Kaiken sielua ravitsevan kulttuurin jälkeen ruumiskin huusi ruokaa. Kotimatkalla mietin kuumeisesti mitä jääkaapista löytyisi ja loihdin sitten ex tempore itselleni jonkunsortin club sandwichin päivälliseksi. Pari siivua pekonia, pekonin rasvassa paistettua paahtoleipää, eiliseltä yli jäänyttä broilerinfileetä, kananmuna, jäävuorisalaattia ja barbequekastiketta. Tuli muuten aivan erinomaisen maukas ja ruokaisa leipä :) Sen verran tuhti tosin, ettei samanlaista arvaa joka päivä nautiskella; huomenna onkin loihdittava jotain kevyempää avokadoista ja bataatista.

Mansikka-aika

Ostan hyvin harvoin kaupan valmiita leivonnaisia, sillä leivon mieluummin itse. Toissapäivänä mieleeni kuitenkin iskostui halu kokeilla englantilaistyylistä trifleä ja halusin yhdistää mansikoihin sitruunaa - siispä painelin kaupan pullahyllylle ja löysin paketillisen sitruunamuffineita. Makustelin vielä vähän lisää ja päädyin appelsiinituorejuustoon; näistä aineksista kehittelin sitten raikkaan mansikkatriflen, jonka ohjeen tallensin Kotikokkien nettisivulle.

Jos olisi oikaissut vielä kaupan valmiilla vaniljakastikkeella, jälkiruoka olisi valmistunut lähes itsestään mutta halusin sentään mukaan hiukan omaakin kädenjälkeä. Mansikka-raparperibritan lisäksi myös trifle pääsee listalle toisenkin kerran :)

Vielä ei mansikan litrahinta ole pudonnut sille tasolle, että olisin ryhtynyt niitä säilömään. Kuudella eurolla raskii herkutella vain litran kerrallaan mutta ehkäpä ensi viikolla pääsisi jo pakastamis- ja hilloamispuuhiin. Johonkin ruokalehteen olen kääntänyt "koirankorvan" merkiksi, kun siinä olleessa ohjeessa mansikkahilloon lisättiin appelsiinimehua mutta mistähän pinosta ko. lehden mahtaisin löytää... Tai sitten pitää vain soveltaa ja korvata hillosokeripussissa olevan ohjeen vesi mehulla ja lisätä hiukan raastettua appelsiininkuorta, eihän se ohjeidenkehittely tämän kummoisempaa ole :)

Once in the lifetime

Haaveita kannattaa vaalia, sillä niillä on joskus tapana myös toteutua. Upea Andorran vaellusmatka jätti lähtemättömät muistijäljet, joihin on ihana myöhemmin palata syystuulen tuivertaessa ja rännän vihmoessa vaakatasossa. Lämpöä oli patikointiin melkein liikaakin (24-34 astetta) mutta onneksi joka päivälle osui vähintäänkin yksi järvi (lampi), jossa saattoi käydä virkistäytymässä. Askeleita seitsemässä päivässä kertyi kaikkiaan noin 147.000 ja korkeuseroa rankimpana päivänä noin 800 metriä.

Matka oli toki kaikkinensakin ikimuistoinen mutta siihen sisältyi yksi täydellinen "once in the lifetime" -hetki, kun reilun kahden tunnin otsalampuilla valaistun kiipeämisen jälkeen näimme auringonnousun Pic del Casamanyan huipulta 2740 metrin korkeudessa.

Kuohuviinin nauttiminen klo 06.20 kruunasi tuon lumoavan näyn, jolle valokuva ei harmillisesti tee täyttä oikeutta.

Elämys oli myös pulahtaa reilun parin kilometrin korkeudessa olevaan vuoristojärveen, jonka yksi laita oli vielä täysin lumen peittämä. Vesi oli tosiaankin hyvin virkistävää ja saatoin pysytellä siellä juuri kuvaushetken verran...

Vaikka matka oli huikea, oli ihanaa palata kotiinkin. Plantaasi oli melkoisesti villiintynyt viikon aikana mutta oli myös ilo tutkailla härkäpapujen ja mustajuurten kasvupyrähdystä. Palmukaalit sen sijaan olivat harmittavasti edelleen kovin pieniä ja kaiken lisäksi reikäisiä. Ensi kesälle on hankittava palmukaaleille (lehtikaaleille) kunnon harsosuojaus, jotta itsellekin jäisi jotain syötävää. Onneksi olin istuttanut yhden taimen ruukkuun, joten saan sentään edes maistiaiset. Ja omat ämpäriperunat olivat somia ja sileitä kuin vedenhiomat rantakivet :)

Proosalliseksi lopuksi: muu maa mustikka, oman maan peruna.