Luin Savon Sanomista varsin mielenkiintoisen artikkelin, joka liittyy yhteen lempiharrastuksistani - lukemiseen. Muistan hyvin itsekin muutaman vuoden takaisen jakson, jolloin töissä oli niin mieletön kiire ja isoja projekteja meneillään, etten vapaa-ajalla kerta kaikkiaan pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin aikakauslehtiin. Juuri ja juuri saatoin kahlata parisivuisen jutun läpi mutta pääsääntöisesti vain selailin sivuja ja katsoin kuvat.
Olin tilanteesta kauhuissani, sillä olen lukenut aina. Opin lukemaan jo paljon ennen kouluunmenoa ja siitä lähtien kirjoja on kulunut tasaiseen tahtiin välillä yhden, välillä useamman kirjan viikkovauhdilla. Koitin aina välillä tarttua johonkin mielenkiintoiseen kirjaan mutta ajatus ei kerta kaikkiaan pysynyt kasassa; muutaman hetken jälkeen huomasin kyllä kääntäneeni useampiakin sivuja mutta ei pienintäkään muistikuvaa mistä olin lukenut.
Vasta kun työstressi hellitti ja projektit alkoivat olla loppusuoralla, pystyin kuukausien tauon jälkeen ottamaan kirjan ja lukemaan sen alusta loppuun. Mikä nautinto oli tajuta, että lukemisen taito oli palannut! Kirjat antavat niin paljon - ei tarvitse kuin valita oikeanlainen kirja kulloiseenkin mielentilaan ja koko maailma on avoin.
Luen harvoin useita kirjoja yhtä aikaa mutta nyt on taas sellainen tilanne, että keskittymiskyky ei ole paras mahdollinen. Pitää siis olla eri kirja yöpöydällä iltalukemiseksi ja eri kirja päivän mahdollisia joutilaita hetkiä varten. Nyt kun ajatuksia härnäilee luovaan kirjoittamiseen liittyvät asiat, päivälukemistossa on Tom Lundbergin Tuhannen taalan juttu sekä Anu Kantolan ja Tuomas Mörän Journalismia! Journalismia?, joista voi haukata vaikka palasen kerrallaan. Yöpöydältä löytyy sitten Geishan muistelmat (Arthur Golden), joka on hetkittäin niin hurjaa luettavaa, että sekin olisi viisainta siirtää olohuoneeseen ja valita sänkylukemiseksi jotakin vähemmän tunteitanostattavaa. Mutta yhtä kaikki, pystyn kuitenkin lukemaan!
Lukutaitoinen ihminen ei koskaan ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti